torstai, 16. tammikuu 2014

Vain Sanoja 3

I never seem to understand.
The time, the place, and who I am.
Define a way to stay alive, 
It’s like I’m living a lie.

Father time, every time I stop and feel, 
You’re there to tell me I’m already late. 
Don’t keep it from me!
This is a free fall!

-Anders Fridén

keskiviikko, 1. tammikuu 2014

Elämä on peli

Mie oon jo pitkään pohtinu itsetuhoisia ajatuksia. Mulla ei kuitenkaan ole pienintäkään aikomusta toteuttaa niitä. Tiedän, että siinä ei olisi mitään järkeä ja se satuttaisi läheisiäni. Musta ei varmaan ulospäin äkkiä edes näe, että olen masentunut. Tiedostan olevani jollain asteella sairas, kun ajattelen tällaisia, ja ehkä mun pitäisikin hakeutua hoitoon. Mutta miksi minä olen masentunut ja miksi minun pitäisiä "parantua" siitä?

Ensiksi mun täytyy hieman valottaa käsitystäni masentuneesta. En ole lääkäri, enkä ole pätevä diagnosoimaan masennusta. Mielestäni masennus ei kuitenkaan ole mielensairaus siinä, missä esimerkiksi syömishäiriöt osittain ovat. Masennus on asia, jonka kanssa meistä jokainen kykenee elämään ja selviämään siitä, jos vain haluaa. Masennuksesta parantuminen voi vaatia avuksi mielenterveyslääkkeitä (kai se sitten sairaus on?) mutta eritoten se vaatii ryhdistäytymistä. On tekopyhää jäädä vain tuleen makamaan valittaen, että masentaa.

Tässä suhteessa en koe olevani masentunut. Käyn töissä ja opiskelen siinä missä muut elämästään nauttivat ihmiset. Pyöritän tätä pientä arkeani lähes ongelmitta ja tulevaisuuteni näyttää varmasti ulkopuolisen silmin valoisalta. Mutta silti musta tuntuu lähes koko ajan lohduttomalta ja tyhjältä.

Lapsena muistan leikkineeni kavereideni kanssa vailla huolen häivää ja myöhemmin ensirakkauteni kanssa muistan suunnitelleeni yhteistä elämäämme. Siinä kuvassa oli hyvä ammatti, talo, asuntolaina ja mukulat. Kaikki just niinku pitääkin. Vai pitääkö? Miks meidät halutaan valaa tuollaiseen muottiin? Onko se elämän tarkoitus? Okei, okei, ei se ihan noin kaikilla mene mut pääpiirteittäin totahan elämä tarkoittaa. Mie oon aika pahasti pettyny siihen, mitä tämä elämä kykenee mulle tarjoamaan ja siksi olen masentunut. Mie en näe iloista loppua tälle sadulle.

Miksi mie olen sitten pettynyt tähän maailmaan? Sitä mie en osaan varmastikaan kertoa niin kuin päässäni ajattelen mutta seuraava aforismi kuvaa ajatusmaailmaani hyvin: "Se että on hyvin mukautunut hyvin sairaaseen yhteiskuntaan, ei ole terveyttä"  (J. Krishnamurti). Miks mie haluisin alistua johonkin sellaiseen, mikä on mielestäni väärin. On varmasti jokaisella hyvin tiedossa, että suurellakin joukolla voidaan mennä pahasti metsään (Esim. Hitler ja kumppanit). Väitän, että nykyisen mallinen yhteiskuntamalli rakentui jossain vaiheessa pahasti vika suuntaan. Mitä järkeä tässä on?

Mie voisin latoa tähän, vaikka koko loppuelämäni esimerkkejä siitä, kuinka huonosti asiat ovat. Tyydyn kuitenkin vain heittämään pari esimerkkiä, mitkä ovat sattuneet omieni silmine eteen omassa elämässäni. Oon ollu kaupalla töissä opintojen ohessa. Joka kerta, kun olin iltavuorossa, heitin ostoskärryllisen ruokaa roskaan. Ja kyseessä ei todellakaan ollut pilaantunutta ruokaa vaan esimerkisi leipiä, joissa oli vasta seuraavana päivänä parasta ennen -merkintä. Kauppassa kun ei saanut olla myynnissä samana päivänä "pilaantuvaa" leipää. Parasta ennen -merkintähän ei todellakaan tarkoita, että leipä olisi pilalla heti seuraavana päivänä vaan, että se ei ole niin tuoretta. Ja samaan aikaan ihmiset näkevät nälkää eri puolilla maailmaa, Suomessakin. (Onneksi sentään Espoossa kauppias Heimo Välinen on tehnyt asialla jotain (http://www.k-supermarket.fi/Tietoa_meista/vastuullisuus/Hyvantekevaisyys-vahentaa-ruokahavikkia/)).

Toinen esimerkki tapahtui vanhempieni naapurustossa. Eräs pariskunta erosi talonrakennus projektin aikana. En tiedä asioiden yksityiskohtia mutta tämän seurauksena nainen lähti pois ja mies jäi asumaan puolivalmiiseen taloon. Sivusta seuranneena mieheltä ilmeisesti loppui rahat ja mielenterveys ja talo jäi kesken. Äijä asui epävalmiissa talossaan vuosi tai kaksi kunnes sai myytyä sen jollekkin. Talon vieressä ollut autotalli ehti romahtaa ja itse talon runkokin näytti kärsineen kosteusvaurioita ja sitä piti uuden omistajan korjailla. Vähän ajan kuluttua eronnut mies riisti hengen itseltään. Väittäisin, että ennen muinoin koko kylä olisi talkoovoimin saattanut talon valmiiksi ja mies olisi saattanut ehkäpä selvitä ainakin raha vaikeuksistaan. (Ainakin olen kuullut, että jos naapurilta paloi ennen vanhaan talo niin koko kylä rakensi hänelle uuden talkoovoimin).

En väitä, että tuolla jossain on olemassa utopia, täydellinen maailma, mutta väitän, että pystymme paljon parempaan. Tai ainakin väitin joskus. Nykyään en edes tiedä onko parempaa maailmaa edes olemassa. Ja siksi olen pettynyt tähän elämään, minkä vuoksi olen masentunut.

Tähän asti olen elänyt elämääni alistuen tämän oravan pyörän vaatimuksiin käyden kouluja hyvin arvosanoin ja elättämällä itseni. Väitän jopa olevani jollain tapaa hyvä ihminen. Autan läheisiäni jossain määrin ja joskus tuntemattomiakin. Mutta samalla koko ajan vain lisään toimillani pahaa oloa tänne Tellukselle. Mitä enemmän alistun tämän yhteiskunnan normeihin, sitä syvemmälle sen koneistoon joudun. Ja se syö minut elävältä. Olisi niin paljon helpompaa vain heittää hyvästit ja nostaa kytkintä. Mulla on sairas unelma kuolla esimerkiksi kouluammuskelussa. Silloin minunkin kohtaloni herättäisi ihmisiä. Miksi se ampuja oli niin heikossa hapessa, että teki mitä teki?. (Korjataan tähän heti perään: En missään nimessä kannusta ketään kyseiseen tekoon enkä muutenkaan minkäänlaiseen anarkiaan, jossa satutetaan muita! Halveksin ihmisiä, jotka haluavat vahingoittaa toisia).

Mut mie olen niin pieni tallustaja tällä pallolla, ettei mun tekemisillä ole mitään vaikutusta. Mulla ei varmasti ole edes pokkaa julkaista tätä kirjoitusta omalla nimellä. Toki mie voin aina alistua tämän koneiston vaatimuksiin ja tuottaa "jatkuvaa kehitystä" jota tällainen yhteiskunta tuottaa. Ehkä jonain päivänä kehitystä on tullut niin paljon, että tällaisia asioita, mitä me nyt koetaan, ei enään ole olemassa vaan kaikki on hyvin. Siis oikeasti hyvin. Ehkä...

Mutta mitä se sellainen elämä on? En ole niin jalo, että haluisin tuottaa oman panokseni tälle kehitykselle, että jonain kauniina päivänä tällaiset ongelmat olisivat poissa. En ole näkemässä sitä päivää. Tuskin kukaan. Se onkin ongelman ydin. Ihmisen väitetään olevan viisas mutta todellisuudessa se on ihan helvetin tyhmä. Minäkin olen yhtä paska kuin te kaikki muutkin. Tämän vuoksi me sallimme tämän kaiken täällä.

En väitä, että elämä olisi ihan kakkaa, jos tyytyisin vain elämään kuten yleisesti odotetaan. Uskon, että siitä voisi jopa nauttia. Rakastumisen tunnetta ei voi edes sanoin kuvailla. Se on jotain niin hienoa. Ja suklaa on hyvää. Tähän loppuun voisin kompata Joonas Palmgrenia:

Tää on peli, kyl sä huomaat jos keskityt
etsi nyt, kai jossain tuolla on merkitys
mut ehei, tää on luokaton viritelmä
pelkästään seksii ja ruoka on virikkeenä

Ja siks mie en halua alistua tuohon "luokattomaan viritelmään"

Ps. Hetkin jo luulin, että tää Euroalueen velkakriisi kaatais koko systeemin mutta innostuin liian aikasin. Toiseksi edes totaallinen lama ei varmaankaan riittäisi muovaamaan rakenteita uusiksi.

maanantai, 30. joulukuu 2013

Rakas päiväkirja (4)

Olipa muuten hauska lukaista noi edelliset kirjotukset läpitte. Oli aika erikoista ja naurettavaa luettavaa. Tai no siis tottahan toi kaikki on mut se miten sekavasti mie noita olen kirjotellu kertoo kuinka sekasin oon oikeesti ollu. No mut itellenihän mie tätä kirjotan ja pikku hiljaa alkaa omassa pääkopassakin asiat hahmottuu.

Eli vähä vajaa vuosi sitten tapasin mun nykysen tyttöystävän ku olin kaverin kutsumana kattomassa lätkää eräässä krouvissa. Se et mie ylipäätänsä olin siellä oli jo vähän erikoista mulle. Jotenki onnistuin kadottaa mun kaikki kaverit edellisen parisuhteen aikana. Sillo ku erosin exästä niin selasin mun puhelinta läpi ja katoin niitä nimiä siellä niin tajusin, ettei siellä ollu ketään, kelle olisin voinu vaan soittaa ja kyselle kuulumisia (saatikka pyytää kahville tms.) Siks varmaan vajosinki niin syvälle exästä erottua. Olin aika yksin sillo.

No se et aloin ryyppään johtu varmaan osittain siitä, et mulla ei ollu oikeen kavereita. Sillo päätin et mun on pakko hankkii niitä. Aloitin vähä ennen eroa opiskelut uudessa koulussa ja eron jälkeen aloin aktiivisesti hakeutuu ihmisten mukaan myös koulun ulkopuolella. (Mulle ei siis koskaan ole ollu ongelma löytää kavereita koulussa ja moni sanoo et mun kaa mukava hengata mut jotenki en oo koskaan osannu tavata kavereita sit vapaa-ajalla). No tietenkin tämän ikäset juhlii paljon, joten ryyppäämiseksi se aika paljon meni.

Ennen baarit oli mulle myös ahdistavia paikkoja. En koskaan viihtyny niissä, koska en tykänny tanssia, juoda tai laulaa karaokea. Selvin päin on vähän vaikee jutella kännisten kans mitään järkevää. Ajattelin, et tähän täytyy tulla muutos. Sit mie aloin rellestää ja ihan kivaahan se oli aikansa mut ei se musta koskaan tuntunu niin kivalta ku yleisesti ajatellaan. Tokihan se oli kiva tutustuu tyttöihin ja viedä saatille jne. mut yhen illan jutut ei oikein koskaan kolahtanu muhun. Sattu sellasiakin tapauksia, missä minä olin se "kodin rikkoja" tietämättäni ja se ei tuntunu kivalta. Miks ihmiset on niin paskoja?

No mut joka tapauksessa olin onnistunu hankkimaan ainakin yhden ystävän, jonka kanssa pystyin puhuun melkolailla kaikesta ja myös erosta (hän oli itsekki eronnut vastikään). Siinä istuttiin iltaa katellen peliä ku huomasin enkelin astuvan sisään. Katselin ku hän käveli baaritiskille ja ainut muistikuva, mikä mulle jäi tapahtuneesta on sellanen, et hän olis kävelly tiskille kuin hidastetussa elokuvassa. Mun oli pakko mennä jutteleen hänelle. En oo koskaan oikeen ollu hyvä näitten naisien kanssa niin ekaks kävelin vaan ohi ku en uskaltanu mennä sanoo mitään mut sit tokalla yrityksellä sain suuni auki ja loppu onki historiaa...

Mut miks mie sit kirjotan tätä, vaikka olen nyt onnellisessa ja etenkin terveessä parisuhteessa. Nii-in sen ku tietäs... Kirjotellaan toiste taas lisää. 

sunnuntai, 22. joulukuu 2013

Vain sanoja 2

Minä muuraan sydämeni umpeen
Hautaan tunteeni kuoppaan
Opetellaan alusta aloittamaan
Opetellaan anteeksi antamaan
Ei revitä vanhoja haavoja
Ei käännetä veistä haavassa
On aika kääntää sivua
On aika jatkaa matkaansa

Ei ollut palavaa rakkautta.
Kuka tuhosi tunteensa?
Ei intohimoa suhteessa
Silloin menettää otteensa
En halua katsoa eiliseen
Mutten usko huomiseen
Nyt elän tässä hetkessä
ja valuu kyynel silmästä

Muttei ole valoa tunnelissa
Ei ole parempaa huomista
En tunne enään ylpeyttä
Vaan ryven itsesäälissä
Minä tartun hiljaa "aseeseen"
Pyyhin silmästä kyyneleen
Mies kiroaa synkän elämänsä
Ennenkuin päättää päivänsä

Romahdus on kynnyksellä

perjantai, 13. joulukuu 2013

Rakas päiväkirja (3)

Mulle tuli tosi tyhjä olo sen jälkeen ku erosin exästä. Mikään ei tuntunu sen jälkeen oikeen miltään. Varmaan viikon verran ihan kirjaimellisesti vaan olin. Mie mietin vähän kaikenlaista ja mun ajatukset oli ihan sekoja. Aluks tietenkin kelasin, et mitä mie tein väärin. Exä oli kuitenkin monesti sanonu mua "maailman parhaaks poikaystäväks" ja ettei vois kuvitella ketään parempaa. Eikä meille varmaan mitään vikaa varsinaisesti tullukaa. En mie tiedä.

Toinen asia, mitä kelasin, oli et miks maailma on tällänen niinku se on. Mitä me tehdään täällä. Miks ihmiset rakastuu, opiskelee, käy töissä ja sitä rataa. Oikeestaan toi kysymys jäi pomppimaan mun mieleen koko ton hässäjän jälkeen. Mulle oli ennen eroa ollu päivänselvää, et totta kai elämän pitää mennä silleen, et opiskellaa kunnon ammatti ja perustetaan perhe. Otetaan asuntolainaa ja maksetaan sitä lähes koko loppu elämä pois. Kaiken sen ero hässäkän jälkeen mie kyseenalaistin kokonaan ton ajatusmaailman.

Mitä järkee perustaa perhe näin paskaan maailmaan? Ihmiset on ilkeitä toisilleen ja suurin osa ihmisistä elää jatkuvassa puutteessa. Suurin osa siis kärsii täällä koko ajan enemmän tai vähemmän. Ihmiset tappaa täällä jopa itsensä?!? Mie en nähny syytä miks mie haluisin elää täällä enään. Se on pelottava ajatus. Miekin leikittelin ajatuksella, et tappaisin itteni. Mut en tule sellaista koskaan tekemään, koska en pysty siihen. Mie en pysty satuttamaan mun läheisiä sellaisella teolla.

"Mutta minä olen ja elän ja hengitän,
yhtä suurta jumalaa, Elämänhalua.
Sen temppeleinä toimivat kapakat, ilotalot,
markkinat, marketit, kaupunkien värivalot." 

Jouni Hynynen

Onko elämän tarkoitus oikeesti vaan hengata täällä niin pitkään, ku tätä "oravanpyörää" meille tarjotaan, koittaa vaan nauttia elämän pienistä iloista ja sinnitellä mukana? Miks me ei pystytä parempaan? Miks me ei voida luoda jotain uutta niin, että kenenkään ei tarvitsis kärsiä kehityksen vuoksi. Koska sitähän tämä kapatalistinen maailma tekee: jatkuvaa kehitystä (mahdollista?) heikompien kustannuksella.

No sit mie tein niinku ihminen tekee. Halusin pois. Mulla se tarkotti sitä et nostin pari tonnii opintolainaa ja kokeilin miltä tuntuu rellestää. Unohtaa kaikki tämä paska ja mennä tässä hetkessä. Olihan siinä hetkensä mutta en mie sitä kauaa jaksanu. Tammikuussa (olin siis eronnu syksyn alussa) olin sitä mieltä, et nyt tarvin ihan oikeesti sen tipattoman. Mut ei tosta ryyppäämisestäkään ollu apua ku vaan sillon ku on päissään. Selvinpäin mun ajatukset harhaili exään. Välillä mie olin tosi surullinen ja välillä vihainen. Mie en saanu mun tunteita tukahdutettua, vaikka yritin. Sen verran fiksu olin kuitenkin, etten yrittäny ottaa häneen mitään kontaktia saati palata yhteen. Exä siis tosiaan soitti kerran ja sanoi, et palataan yhteen jos/kun ollaan sinkkuja parin vuoden päästä. Olin aika vihanen tosta kommentista.

Mun elämä oli ihan sekasin puoli vuotta eteenpäin siitä erosta. Olin ihan ihmisraunio. Sit tapahtu jotain, mikä herätti mut tähän todellisuuteen. Mie rakastuin uudestaan. Mie näin erään tytön ja menin jutteleen hänelle hetken mielijohteesta ja jotenki se vaan kolahti muhun. En tiedä yhtään, mikä muhun meni. Mulle vaan tuli yhtäkkiä tosi hyvä fiilis hänestä. Onks tää nyt sitä rakkautta ensisilmäyksellä?

Mut taidan kirjottaa siitä joskus toiste