Mulle tuli tosi tyhjä olo sen jälkeen ku erosin exästä. Mikään ei tuntunu sen jälkeen oikeen miltään. Varmaan viikon verran ihan kirjaimellisesti vaan olin. Mie mietin vähän kaikenlaista ja mun ajatukset oli ihan sekoja. Aluks tietenkin kelasin, et mitä mie tein väärin. Exä oli kuitenkin monesti sanonu mua "maailman parhaaks poikaystäväks" ja ettei vois kuvitella ketään parempaa. Eikä meille varmaan mitään vikaa varsinaisesti tullukaa. En mie tiedä.

Toinen asia, mitä kelasin, oli et miks maailma on tällänen niinku se on. Mitä me tehdään täällä. Miks ihmiset rakastuu, opiskelee, käy töissä ja sitä rataa. Oikeestaan toi kysymys jäi pomppimaan mun mieleen koko ton hässäjän jälkeen. Mulle oli ennen eroa ollu päivänselvää, et totta kai elämän pitää mennä silleen, et opiskellaa kunnon ammatti ja perustetaan perhe. Otetaan asuntolainaa ja maksetaan sitä lähes koko loppu elämä pois. Kaiken sen ero hässäkän jälkeen mie kyseenalaistin kokonaan ton ajatusmaailman.

Mitä järkee perustaa perhe näin paskaan maailmaan? Ihmiset on ilkeitä toisilleen ja suurin osa ihmisistä elää jatkuvassa puutteessa. Suurin osa siis kärsii täällä koko ajan enemmän tai vähemmän. Ihmiset tappaa täällä jopa itsensä?!? Mie en nähny syytä miks mie haluisin elää täällä enään. Se on pelottava ajatus. Miekin leikittelin ajatuksella, et tappaisin itteni. Mut en tule sellaista koskaan tekemään, koska en pysty siihen. Mie en pysty satuttamaan mun läheisiä sellaisella teolla.

"Mutta minä olen ja elän ja hengitän,
yhtä suurta jumalaa, Elämänhalua.
Sen temppeleinä toimivat kapakat, ilotalot,
markkinat, marketit, kaupunkien värivalot." 

- Jouni Hynynen

Onko elämän tarkoitus oikeesti vaan hengata täällä niin pitkään, ku tätä "oravanpyörää" meille tarjotaan, koittaa vaan nauttia elämän pienistä iloista ja sinnitellä mukana? Miks me ei pystytä parempaan? Miks me ei voida luoda jotain uutta niin, että kenenkään ei tarvitsis kärsiä kehityksen vuoksi. Koska sitähän tämä kapatalistinen maailma tekee: jatkuvaa kehitystä (mahdollista?) heikompien kustannuksella.

No sit mie tein niinku ihminen tekee. Halusin pois. Mulla se tarkotti sitä et nostin pari tonnii opintolainaa ja kokeilin miltä tuntuu rellestää. Unohtaa kaikki tämä paska ja mennä tässä hetkessä. Olihan siinä hetkensä mutta en mie sitä kauaa jaksanu. Tammikuussa (olin siis eronnu syksyn alussa) olin sitä mieltä, et nyt tarvin ihan oikeesti sen tipattoman. Mut ei tosta ryyppäämisestäkään ollu apua ku vaan sillon ku on päissään. Selvinpäin mun ajatukset harhaili exään. Välillä mie olin tosi surullinen ja välillä vihainen. Mie en saanu mun tunteita tukahdutettua, vaikka yritin. Sen verran fiksu olin kuitenkin, etten yrittäny ottaa häneen mitään kontaktia saati palata yhteen. Exä siis tosiaan soitti kerran ja sanoi, et palataan yhteen jos/kun ollaan sinkkuja parin vuoden päästä. Olin aika vihanen tosta kommentista.

Mun elämä oli ihan sekasin puoli vuotta eteenpäin siitä erosta. Olin ihan ihmisraunio. Sit tapahtu jotain, mikä herätti mut tähän todellisuuteen. Mie rakastuin uudestaan. Mie näin erään tytön ja menin jutteleen hänelle hetken mielijohteesta ja jotenki se vaan kolahti muhun. En tiedä yhtään, mikä muhun meni. Mulle vaan tuli yhtäkkiä tosi hyvä fiilis hänestä. Onks tää nyt sitä rakkautta ensisilmäyksellä?

Mut taidan kirjottaa siitä joskus toiste